Voin todella huonosti. Se laittoi minut tutkimaan elämääni, vei matkalle synkeään maailmaa. Näin sen pohjattoman kuilun, jota olin yrittänyt täyttää kovalla työnteolla, tavaralla ja turvallisilla ihmissuhteilla. Vaikka kaikki oli hyvin, mikään ei tuntunut hyvälle, mistä ei osannut nauttia ja oma elämä tuntui vieraalle. Viimeinen stoppi tälle matkalle oli se, kun kehoni kieltäytyi toimimasta oikein. Se petti minut, niin ajatettelin silloin, ja niin ajattelen vielä välillä, kun joudun epätoivoon. Tällä hetkellä kehoni on surusta raskas ja oloni on varsin paineinen. Nyt ymmärrän sen, mitä ihmiselle tapahtuu kun hän kätkee tunteensa, painaa ne itseensä, omaan kehoonsa. Jos kaikki tunteeni lähtisivät kerralla liikkeelle, kehoni tuskin kestäisi sitä. Välillä tuntuu, että jalkani painavat tonnin, käteni ovat kirvelevän kipeät ja raskaat, sekä päässäni on hirmuinen paine. Sydämeni on kovilla. Se villiintyy hurjalla rytmillään kertomaan, että kuuntele nyt hyvän tähden minua. Minä kerron, milloin olet oikealla tiellä.
Paranemismatkani on pino kirjoja metafysiikasta, henkisestä kasvusta, itsensä ja oman voimansa löytämisestä, narsismista, persoonallisuushäiriöistä ja psykologiasta. Se on vinopino sekavia päiväkirjoja, aamuvihkoja ja selkeyttäviä paperilappuja. Puhelinkeskustelut ja nettikirjoittelut ovat kantaneet uskomaan omaan ajatteluun, omaan tunteeseen, siihen nujerrettuun minuuteen. Se on ollut täynnä suunnatonta pelkoa, kehon vapinaa ja heikkoutta, rytmihäiriöitä ja tukehduttavaa itkua. Nyt paranemismatkaani liitty kamera. Olen aina inhonnut valokuvia itsestäni. Olen aina inhonnut olla kuvattavana tai huomion keskipisteessä.
Näissä blogiteksteissä lähden tekemään paranemismatkaa tästä missä nyt olen, ja muistellen, millä olen itseäni vienyt eteenpäin. Parenemismatkani lähti täysin metafysiikasta, joten se näyttelee suurta roolia näissä blogiteksteissä, omassa ajatussiepparissani. Ilman kehon kieltä ja sen kuuntelemista tuskin jaksaisi olla enää täällä. Kehoni on joskus ollut minulle pahin viholliseni, vaikka se on annettu minulle arvokkaaksi kulkuvälineeksi kokea tämä elämä. Pikku hiljaa se on muuttunut parhaimmaksi ystäväksi, joka kertoo mikä on parhaaksi minulle. Tosin meillä on erimielisyyksiä välillä.
Mitä tapahtuu kun rumuus muuttuu kauneudeksi, heikkous vahvuudeksi ja itseviha rakkaudeksi. Mitä tapahtuu matkalla sinne? Opinko matkan teossa sen, että itse matka on tärkeämpi kuin päämäärän saavuttaminen? Ja mikä on päämäärä? Olen monia satoja kertoja joutunut kysymään, kuka minä olen. Olen epätoivoisesti huomannut, etten tiedä, sillä olen ulkopuolisen maailman antanut tehdä määritykset, jotka ovat väärstynyt käsitys minusta. Yhtä paljon tuskaa aiheuttava kysymys on ollut, mitä minä haluan? Ihan oikeasti. Mikä on oikeasti minulle arvokasta? En syntynyt tänne mukanani opaskirjaa, joka kertoisi kuinka purkaa häiriötila itsestäni ja voisin taas toimia kuin ihminen. Olen antanut muiden johtaa itseni hukaan itseltäni. Nyt alkaa seikkaliu, jossa selvitän suurta mysteriä minulle itselleni. Kun riisun kaikki ne roolivaatteet päältäni joita olen kerännyt elämäni varella itseeni, mitä jää jäljelle. Jäljelle jää se, kuka minä pohjimmiltani olen.
Toivotan itselle onnea. Rehellisiä ja paljastvia valokuvia ja kirjoituksia. Ennen Kaikkea Tunteita. Kun tunnet syvästi surua, on uskomatonta miten syvästi voi tuntea onnea ja rakkautta. Jos nyt käy kipeää, pystyn yhden ainoa voimakkaan onnen tunteen kokemisen kautta lohduttamaan, että myös kantavat keveät tunteet tuntuvat yhä paremmilta ja yhä voimakkaammin.
P.S.
Kun menneisyyden roolivaatteista on tullut ikään kuin toinen iho, on hankala hahmottaa tämän hetken todellisuutta realistisesti. Elämä tässä hetkessä näyttää silloin monessa suhteessa hyvin vääristyneeltä. Kuinkahan monta nahkaa minussa on nykyisin päällekkäin?
P.
